perjantai 13. marraskuuta 2009

F.M. Dostojevski - Ikuinen Aviomies

Raskaaseen sarjaan. Fjodor, Fedor, Fjödör, tuo jätkistä kovin. Psykologisesti tarkkanäköisin jne. jne. Ja on se vaan totta, että kukaan ei kirjoita ihmisistä niinkuin Dostojevski. Ikuisessa aviomiehessä tatsi ei petä, vaan taas piirretään niin hienoja ja aitoja ihmisiä luettavaksi, että ei voi kun olla fiiliksissä.

Veltsaninovilla, partasuulla ja elämää nähneellä rilluttelijalla, on morkkis. Vanhat synnit vainoavat ajatuksia ja kadulla alkaa kävellä vastaan joku etäisesti tuttu mies. Miehen näkeminen herättää Veltsaninovissa vihaa ja ahdistusta ja ärtymystä ja vasta monen tapaamisen jälkeen selviää kuka itseasiassa on kyseessä.


Vanhoja syntejähän sieltä löytyy ja siitä kehitellään taas yksi loistava romaani, jossa suuret myrskyt käydään siellä sielun puolella. Hahmot ovat hermoheikkoja ja monella tapaa epätäydellisiä ja rikkinäisiä, mutta aina suuria ja aitoja persoonia. Sitten ne vaan törmäilevät ja mittelevät ja painiskelevat toistensa ja itsensä kanssa.

Veltsaninovin ja Pavel Pavlovitsin hahmoja ja keskinäistä eritellään ja kehitellään koko kirjan ajan. Vaikka molemmat kuinka selvittelevät asioitaan, keskinäisiä välejään ja yleisesti kasvavat ihmisinä, niin lopulta tuntuvat kuitenkin pysyvän tyylilleen uskollisina loppuun saakka. Pavel Pavlovits ikuisena aviomiehena ja Veltsanov ylväänä kiusankappaleena ja elostelijana.

Veltsonov taas esimerkki Dostojevskin mahtavista henkilöistä. Monitahoinen sälli, jolla on puutteensa, mutta myös hyvät puolensa. Tietää rajansa ja ajoittain ahdistuu niistä, mutta silti kovan paikan tullen tulee hoitaneeksi asiat rehdikkäästi kuntoon. Vaikka muuten onkin moraaliton häntäheikki, niin joku roti sentään. Hienoa.

Ja koko kirja vaan on kirjoitettu viimeisen päälle taidolla ja herkkyydellä, eikä sitä kyllä ihan paljon mitään muuta odottanutkaan kun Dostojevskia kirjastosta kaivoi.

Ei mitään räjähdyksiä, salajuonia tai ulkoista suurta draamaa, vaan sellaista läpileikkausta sielusta ja sen myllerryksistä. Lisäksi, vaikka asiat menevätkin yleensä päin helvettiä kaikilla, niin ainakin se tapahtuu kauniisti ja vastoinkäymiset otetaan vastaan jotenkin arvokkaasti.

En tiedä mikä siinä tarkalleen on. Dostojevskin kirjoittamana vastoinkäymisien alle sortuva juopporetku vaan vaikuttaa jotenkin ihmisarvoisemmalta ja arvokkaammalta ja sympaattisemmalta hahmolta kuin kukaan pätevänsinnikäs Pertti Perus-sankari. En tiedä mikä se taika on, jolla Dostojevski saa hirveimmissäkin olosuhteissa ja onnettomimmissakin ihmiskohtaloissa säilytettyä aina jotenkin sen arvokkuuden ihmisissä. Jopa tuotua sen vielä paremmin esiin, mitä huonommin käy tai mitä huonommin ne ihmiset käyttäytyy.

Siinä missä toiset rypevät surkeudessa, niin Dostojevski onnistuu löytämään kaiken heikkouden ja jopa pahuuden seasta sen jonkun hienouden kipinän, jonka arvolle ei vaan voi asettaa ehtoja tai määrittää rajaa. Kai se on lopulta vaan yksi tapa nähdä maailma ja ihmiset. Ihan yhtä hyvin voisi päättää, että kaikki ihmiset ovat luonnostaan pahoja ja ihan hanurista, mutta jostain syystä minusta silti tämä Dostiksen versio on hienompi ja kauniimpi. Innostavampi ainakin.

Meinaa jäädä vähän tämän yksittäisen kirjan ansiot yleisen hehkuttamisen varjoon. Joka tapauksessa, lukekaa tämä, lukekaa Dostojevskia.

1 kommenttia:

Koira helvetistä kirjoitti...

Hyvästä suosituksesta kiitollisena laitan hyvän kiertämään. Kannattaa nimittäin lukea J.M.Coetzeen Pietarin mestari. Sen sivuilla seikkailee itse F.M. Dostojevski, jonka sielunelämää Coetzee kuvaa yhtä taiten kuin mestari itse.

Lähetä kommentti

Arvostele arvostelua tai suosittele tämän perusteella jotain uutta luettavaa!