keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Albert Camus - Sivullinen

Terveisiä lukion äidinkielen tunneilta! Veikkaan että tämänkin on joskus koulussa joutunut lukemaan. Ihan hyvä valinta sinällään. Luettava ja lyhyt. Mutta miltä vaikutti nykyään?

Lyhyt oli ainakin vieläkin. Yksi bussimatka ja suunnilleen Stravinskin Kevätuhrin verran lukemista söi. Luettavakin siis epäilemättä.

Tämä on taas näitä kirjoja, joissa takakannessa paljastetaan mikä opetus on. "Sivullinen onkin pohjimmiltaan teos miehestä, joka ilman sankarin elkeitä on valmis kuolemaan totuuden puolesta." Ihan esittelytekstin alussa onneksi kuitenkin mainitaan, että Sivullinen on monitulkintainen romaani. Että saan sittenkin tehdä tästä myös oman tulkintani.

Päähenkilö Mersault on jonkin sortin nihilisti, joka kieltää elämän mielekkyyden, Jumalan olemassaolon, tai juttujen merkityksellisyyden noin yleisestikin. Mikään ei varsinaisesti kosketa. Sama se. Takakannen kirjoittaja ilmeisesti on ottanut tämän osoituksena jonkinlaisesta sitoutumisesta vahvaan aatteeseen. Joku ehdoton elämänasenne, jota Mersault pitää yllä ja josta ei luista, vaikka kuolemantuomio uhkaa.

Hällävälismi sinällään olisi ihan hieno tapa suhtautua elämäänsä ja maailmaan. Mersault vaan tuntuu kirjaa lukiessa enemmänkin olevan vain heikkolahjainen tai jotenkin muuten vammainen. Sosiopaattisehko tapaus, joka ei ymmärrä tunteita tai käsitä miksi ne ovat tärkeitä. Ei toisten, muttei myöskään omiaan. Mersault'n typertynyt käytös kaikkea kohtaan vaikuttaa enemmän masennusoireilta tai lobotomiapotilaan haahuilulta, kuin joltain suoraselkäiseltä projektilta.

Minä luin Sivullisen lähinnä hyväksikäyttötarinana. Ympäröivä yhteiskunta ottaa kaiken irti tällaisesta puolustuskyvyttömästä vässykästä. Naiset pistävät menemään kanssaan naimisiin, parittajat vetävät mukaan auttajiksi rikollisiin puuhiinsa ja oikeuslaitos järjestää spektaakkelin tunteettomasta murhaajasta. Kun Mersault ei viitsi puolustaa edes itseään, niin maailma raatelee hänet hetkessä palasiksi. Opetus se on toki sekin.


Selkeästi ajatuksiaherättävä kirja siis, vieläkin. Päähenkilö on kaikessa neitiydessään ainakin provosoiva. Säälittävä tapaus, jota vielä kohdellaan huonosti. Pistää harmittamaan. Päähenkilöä itseään ei onneksi tunnu kiinnostavan. Lopussa Mersault saa jonkun hysteerisen kohtauksen, mutta en saanut siitäkään oikein tulkittua ulos mitään kovin persoonallista. Yksinäisyydestä vaan puhui. Mersault on emo-kidien edelläkävijä.

Tsemppaisi, emo!

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Syyllistyt arviossasi samaan kuin Mersault´n tuominnut valamiehistö. Et kunnioita Mersault tapaa tarkastella maailmaa vaan moralisoit ja tuomitset, et sentään kuolemaan. Marsault´han sai lopulta kuolemantuomion oikeastaan siksi, että hän ei suostunut suremaan äitinsä kuolemaa. Hän halusi pysyä totuudessa, olla rehellinen itselleen.

Anonyymi kirjoitti...

Arvostelit kirjan rehellisesti ja oikein. Toinen anonyymi, ja kirjan takakansi, yrittävät pakottaa Mersault´n päähän jonkinlaista vakaumusta. Jotakin elämää ja yhteiskuntaa suurempaa tietä.
Mutta kuten sanoit, Mersault´n on jonkin asteinen psykopaatti. Hän ei ymmärrä toisten eikä itsensä tunteita, ei eilistä, ei katumusta, eikä missään nimessä ympäröivää maailmaa. Hän tuntuu elävän kuin verhon takana mikä sumentaa kaiken. Eikä häntä tämä tyhjyys häiritse sillä eihän häntä häiritse mikään muukaan. Vakaumus ja "tapa katsella maailmaa" vaatisivat jonkin minkä läpi sitä tulkita ja muodostaa sitä kautta mielipide. Mersaultille maailma vain on, hälläväliä, minua nukuttaa. Ei se ole oikeutus murhaan eikä systeemin hyväksikäyttöä jos ei osaa tuntea.

Lähetä kommentti

Arvostele arvostelua tai suosittele tämän perusteella jotain uutta luettavaa!