lauantai 5. joulukuuta 2009

Dan Simmons - Hyperionin tuho

Dan Simmonsin noin 199999 sivua pitkä hyperion-sarja. Ensimmäisen osan luin joskus vuosia sitten ja en tykännyt niin yhtään. Jotkut Simmonsia kuitenkin kehuvat niin ajattelin antaa projektin nimissä uuden mahdollisuuden ja lukaisin Hyperionin tuhon. Miltä vaikutti eeppinen sci-fi nyt?

Hyperion kertoo yllättävän läheisestä tulevaisuudesta, jossa on jo tekoälyjä ja anti-painovoimaa ja kaukosiirtoteknologiaa ja kaikkea muuta oleellisesti sci-fiin liittyvää. Kirjan keskellä seikkailee Hyperionin maailma, josta löytyy mystilliset aikahaudat ja niiden eeppinen monsteri-vartija, Lepinkäinen.

Lepinkäinen on kolmimetrinen aikaa taivutteleva tappokone, jossa on paljon piikkejä. Pyhiinvaeltajat matkustelevat Hyperioniin tullakseen eri tavalla kekseliäästi Lepinkäisen tappamiksi ja siinä toivossa, että Lepinkäinen joskus toteuttaisi jonkun pyhiinvaeltajan toiveen.

Hyperionin ensimmäinen osa oli kokoelma yhden pyhiinvaeltajajoukon matkasta Hyperioniin. Sellainen avaruusajan Decamerone, jossa pyhiinvaeltajat kertovat toisilleen aivan saatanan pitkät ja tylsät tarinansa. Tämän on tarkoitus varmaan saada lukija kiinnostumaan henkilöistä ja ties mitä, mutta minua lähinnä kiukutti järkyttävän pitkän romaanin pituuteen venytetty prologi. Koko ensimmäisessä osassa ei tapahdu yhtään mitään, kunhan vain ladotaan palasia toista osaa varten. Kiukutti.

Toisessa osassa sentään tapahtuu jo vaikka mitä ja asioita selitetään ja viedään päätökseen. Iloinen yllätys. Silti todella vahvasti sellainen olo, että jos tähän toisen osaan olisi lisännyt juuri jonkun lyhyen prologin ja vähän enemmän selittänyt alussa juttuja, eikä olettanut että kaikki on lukenut ensimmäisen osan, niin tämä olisi toiminut paremmin. Sen ensimmäisen osan olisi sitten voinut kirjoittaa erikseen kirjasarjan jälkeen jos fanit sitä vaativat. Vrt. Dyyni ja sen jälkeen kirjoitetut miljoona edeltävää osaa.

Mutta, jos unohdetaan ensimmäisen osan närkätykset ja keskitytään Hyperionin tuhoon omana teoksenaan. Kiusallisesti keikkui keskinkertaisen ja ihan mielenkiintoisen välillä. Sen verran kaappasi, että kyllä tämän loppuun joutui lukemaan. Lepinkäisen arvoitus oli ihan hieno ja muuten arvostin sitä, kun lukijalle oikeasti kerrottiin asioita. Jos tässäkin olisi vielä kaikki jätetty täysin auki ja odotettu että kiinnostaisi lukea vielä kaksi vastaavaa järkälettä lisää loppuratkaisun toivossa, niin jumankauta.

Ei sillä, että joku selkeä loppu ja arvoituksien avaaminen mikään itsetarkoitus olisi, mutta Hyperionissa on niin ilmiselvästi herkuteltu niillä mysteereillä siihen malliin, että ne ollaan myös ratkaisemassa. Sitten jos sitä rivien välissä luvattua ratkaisua olisi pantattu vielä kaksi kirjaa lisää, niin jumankauta, uudestaan.

Mutta! Asiaan taas. Hyperionin tuho muistuttaa jotenkin kiusallisesti fan fictionia. Kieli muistuttaa lähinnä jotain nuoren ja innostuneen larppaajan kirjoittamaa maailmankuvausta tavallista kunnianhimoisempaa peliä varten. Sellaista sympaattisen huvittavaa dramaattisuuden hakemista ja aina jotenkin vähän vaisun säälittäväksi jäävää ilmaisua. Ei ole iskevää yhtään Simmonsin Hyperion.

Hahmot patsastelevat kyllä näyttävästi, mutta kokoajan vaikuttavat jotenkin falskeilta. Sellaisilta amatöörinäyttelijöiltä, jotka tuijottelee kaukaisuuteen ja huokailee dramaattisesti maailmantuskaisia repliikkejään ja yleisö pyörittelee silmiään.

No, jos hahmot ovat tönkköjä, niin entä se maailmankuvaus sitten? Sci-fissä se puoli on yleensä vähintään yhtä mielenkiintoinen, kuin itse tarina. Simmons vetelee kyllä isolla telalla ja välillä aina saa aikaan ihan hienoja visioita. Lepinkäinen itsessään on kyllä kieltämättä ihan kolea, vaikka biomekaaniseksi koneeksi tuntuu näkevän omituisen paljon vaivaa ollakseen pelottavan dramaattinen ja vaikuttava.

"Katsokaa kuinka siisti minä olen, kylläpä vain olenkin meinaan siisti." Lepinkäinen tuntui sanovan seisoessaan liikkumattomana pimeässä yössä salamoiden keskellä, kromipiikit kiiltäen mahdottoman terävinä.

Makrotasolla Simmonsin maailmankuvaus kärsii vähän samoista ongelmista. Kauheasti yritystä, mutta aina visiot ei vaan vakuuta. Ehkä eniten häiritsee se, että Simmons voisi ihan hyvin kirjoittaa fantasiaa, mutta väittää vaan sen olevan sci-fiä. Taika-otuksien avulla avaruudessa lentävät puut jne. jotenkin ei vaan vakuuta. Esimerkiksi Stanislaw Lemin tulevaisuudenvisiot ovat uskottavampia, Iain M. Banksin visiot taas visionäärisempiä. Hyperion tuntuu putoavan jotenkin ikävästi uskottavan ja visionäärisen vaihtoehtojen väliin, eikä niistä oikein saa irti mitään miltään kantilta.

Vähän nyt tulee ryöpytettyä tätä kirjaa. Kirjoittaessa selvästi närkästyttää enemmän, kuin lukiessa. Kyllä sen nyt loppuun luki, kun kerran aloitti ja olihan se ihan mielenkiintoinen. Mutta olisi tuon ajan paremminkin voinut käyttää. Tulipahan testattua ja varmistettua tuo mielipide nyt Hyperionista. Ihan hyvä, että ei tarvitse nyt niihin seuraavaan kahteen järkäleeseen tuhlata aikaa.

Katson vaikka wikipediasta miten niissä käy.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Arvostele arvostelua tai suosittele tämän perusteella jotain uutta luettavaa!