torstai 7. tammikuuta 2010

Jean-Paul Sartre - Inho

Paha meininki +2. Jean-Paul Sartre, synkin eksistentialisti. Inho varmaan monella tapaa jykevintä kamaa, mitä tänne on tähän mennessä lukenut. Pahaa meininkiä.

Inho kertoo miehestä, joka kirjoittaa kirjaa ja välillä kokee olevansa olemassa. Hän kokee olemassaolon niin vahvasti ja suoraan, ettei voi suhtautua siihen kuin valtavalla Kuvotuksella. Kivi ei ole vain joku kivi, vaan se todella on jotain konkreettisesti olemassaolevaa ja absoluuttista ja koskettaa sitä pitelevää kättä, joka myös on olemassa. Päähenkilö pakoilee Kuvotusta ja olemassaolon tajuamista, vaikka toisaalta myös hakeutuu sitä kohti. Varsinaisia tapahtumia kirjassa ei hirveästi ole. Päähenkilö Roquentin käy kahviloissa, lukee kirjastossa ja näkee entistä heilaansa. Pelkästään jo siitä aiheutuu niin holtitonta myllerrystä ja raakaa riuhdontaa, että onneksi ei ollut sen toiminnallisempi kirja tämä. Sisäinen maailma on taas vaan se juttu.

Filosofisesti en jotenkin ehkä lähde hirveän syvälle Inhoa luotaamaan. Paitsi ehkä silti ihan vähän. Sartren Inhossa esittelemä eksistentialismi on nimittäin minulle jotenkin jännän ristiriitainen yhdistelmä. Toisaalta olemassaolo kaaoksena ja määrittelemättömänä ja massiivisena on vain tosi luonnollinen ajatus.Ihminen voi noin ihan fysiologisien rajoituksien takia aistia vain aika pienen osan maailmasta. Sen jälkeen siitä sohlataan vielä joku oma reduktionistinen tulkinta. Olioita ei koskaan havainnoida suoraan, vaan aina inhimillisten linssien läpi (Kant!). Ja kun eihän tuollaiseen nyt vaan jotenkin kovin paljoa voi mitään sanoa vastaan.

Toisaalta taas ihmisen olemassaolo vain tuntuu merkitykselliseltä. Nietzsche ja Sartre varmaan olisivat tapelleet ihan helvetisti, jos olisivat sattuneet elämään samaan aikaan. Sartre kieltää merkitykset olemassaololle vieraana ja mahdottomana höttönä. Nietzsche taas tuntuu korostavan sitä, että ihmisen tehtävä on roimasti ruoskia olemassaolosta esiin merkityksiä. Pakottaa ne ilmoille omalla ylivertaisuudellaan. Näita näkökulmia en vain nyt tähän hätään saa sovitettua yhteen mitenkään kovin helposti. Nietzschen meininki tuntuu vain minusta reippaammalta ja hedelmällisemmältä, sori nyt vaan Jean-Paul.

Mutta asiaan!

Inhon päähenkilö Roquent on siitä onneton kaveri, että hän aina välillä onnistuu havainnoimaan olemista sellaisenaan. Merkityksettömänä ja mielettömänä, mutta jonain absoluuttisen valtavana, joka vain murskaa alleen. Tätä kautta löytyy sitten se hullun pessimistisen kuuloinen kuva olemisesta, joka Sartren tavaramerkki vähän vissiin on.

Sartren Inho on jännittävällä tavalla todella erilainen kirja, kuin Camus'n Sivullinen. Ja toisaalta todella monella tapaa hyvin samanlainen. Molemmissa eksistentialismi on kovasti se juttu. Lisäksi molemmat voi lukea sairaskertomuksina. Sairaudet vain ovat ratkaisevasti erit.

Camus'n Sivullisen päähenkilö vaikutti jotenkin vähälahjaiselta vässykältä, joka ei vain osaa pitää puoliaan. Eksistentialistinen ahdistus ilmeni masenteluna ja värittömänä harmautena. Iloa ja merkityksiä ei tuntunut löytyvän mistään ja päähenkilö vain luovutti apeuden lannistamana.

Sartren Roquent taas on yksinkertaisesti psykoottinen.

Roquent on selvästi vahva hahmo, vaikka siitä ulospäin näkyvät todisteet on vain päämäärätöntä haahuilua kaupungin kaduilla ja yksi kesken jäänyt kirja. Aktiivinen ja riuska kaveri, mutta jonka hulluus vain rampauttaa aina välillä. Inhossa tuleekin vastaan tähän mennessä helposti uskottavinta kuvausta psykoottisista kohtauksista, mitä olen lukenut. Olemassaolon tajuamisen hetkillä Roquentin todellisuudentaju hajoaa täysin ja jättää hänet lamautuneen kauhistuneena seuraamaan mieletöntä ja uhkaavaa maailmaa. Mahtavaa ja pelottavaa.

Filosofisesti tosin vähän kenties epäilyttävää. Voiko tehdä mitään uskottavia johtopäätöksiä tai julistaa arvioita maailmasta, jos ne perustuu vain kahelin hourailuun? Mutta kai se vaan on sitä out of the box -ajattelua! Lisäksi, eihän Inho mikään filosofian oppikirja väitä olevansa. Jos tästä haluaa tulkita ulos jonkun ajatussuunnan perustukset, niin kai se on vaan ihan lukijan oma ongelma ratkaista ensin tuollaiset kysymykset.

Mitä enemmän tätä nyt jälkikäteen miettii, sitä siistimmältä pläjäykseltä Inho tuntuu. Raflaavaa ja raastavaa riuhtomista ja selkeästi ajatuksiaherättävää materiaalia. Jotenkin Inhon versio eksistentialismista ei tunnu loppuun asti omalta, mutta jotain taikaa tuossa kirjassa vain on.

Suosittelen! Paitsi helposti järkyttyville ja muutenkin vähän silleen omalla vastuulla. Pahaa meininkiä.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

hemmentää suuresti toi alku Inhossa, kun se esitellään ihan aitona päiväkirjana, mutta voiko se muka olla niin, että jätkällä olis pokkaa pistää oma nimensä jonku toisen tekstii... Ainakin mun kirjasta löytyy sivu jonka on allekirjoittanut "julkaisia" siinä sanotaan vaan että: muistiinpanot löytyivät Antoine Roquentin papereiden joukosta, ensimmäinen sivu päiväämätön...ärsyttää tommoi.

Jaakko kirjoitti...

Eiköhän tuo ole sitä ns. taiteellisuutta. Mutta kyllä tuo kieltämättä aina välillä on vähän hämäävää.

Esimerkiksi Vonnegutin kirjoja lukiessa itsekin joutuu joskus ihan erikseen miettimään, että onkos tämän kirjoittanut nyt joku oikea katkera vanha mies, vai Vonnegutin mielikuvituksessa elävä katkera vanha mies.

-J

Lähetä kommentti

Arvostele arvostelua tai suosittele tämän perusteella jotain uutta luettavaa!