Arthur C. Clarke - Kaukaisen maan laulut

Old skool. Tämäkin on sitä aikaa, kun avaruuslaivat oli betonia ja miehet rautaa. Vaikka tällä kertaa kvanteista kyllä puhutaankin.

Arthur C. on jäänyt itseltä jotenkin yllättävän paitsioon aina. Asimovit ja Strugatskit ja muut on kyllä tullut nuorna väännettyä, mutta Clarkelta ei oo tullut luettua oikeastaan koskaan mitään. Veikkaan, että taustalla voi vähän olla se kun näki Avaruusseikkailu 2001 -leffan aika pienenä. Sen jälkeen oli näin: "Avaruusseikkailu 2001 ja Arthur C. Clarke on ihan hanurista! Tyypit hengittää avaruudessa 20 minuuttia ja putoo toiset 20 minuuttia kaleidoskooppiin, ei ole hyvä tämä!"

Ja sitten ei lukenut Clarkea.

Mutta sitten luki kuitenkin! Leffakin on myöhemmin todettu oikein siistiksi ja muutamia kirjoja lukenut, niin kyllä Clarkella visiota riittää. Lisäksi se on vaan sangen vakuuttavasti yksi näistä scifi-kirjailijoista, jotka tuntevat tieteensä. Ja jolla on monia tiedemieskavereita, jotka kertoo sille takioneista yms.

Eniten näissä minun lukemissani Clarkeissa kyllä jotenkin viehättää se, että kirjat ei ole mitään räjähtelyä ja kauheaa kriiseilyä ja tempomista. Asialliset ja pätevät tulevaisuuden ihmiset ratkoo ongelmia ja elää säädyllisesti. Ei mitään holtittomia maailmoja räjäytteleviä vallankaappauksia tai avaruuslaivoja törmäilemässä toisiinsa ja sitten sekuntikellon kanssa korjataan plasmamoottoria. Vähemmän suuria eleitä ja katastrofeja, enemmän säädyllistä asioiden hoitamista.

Kaukaisen maan laulut kertoo ei niin kaukaisesta tulevaisuudesta, jossa ihmiskunta on joutunut kansoittamaan avaruuden. Aurinko nimittäin räjähti, polttaen Maapallon tuhkaksi. Avaruuteen hölvättiin siirtokunta-aluksia minkä kerittiin ja todistetusti myös onnistuneesti. Thalassan idyllisellä meriplaneetalla elää nimittäin kivoja siirtolaisia, jotka yllättäen saavat vieraita avaruudesta.

Paljon myöhemmin maasta lähteneet, mutta nopsemmalla raketilla matkustaneet siirtolaiset nimittäin tupsahtavat Thalassan kiertoradalle. Tästä seuraa.. sävyisää kanssakäymistä ja sivistyneen kohteliaita tähtienvälisiä suhteita. Mahtavaa on se. Ei mitään törkeitä mulkutuksia tai "me nyt ammutaan teitä lazoreilla, koska ollaan teknisesti teitä edellä ja kirjailijan mielestä kaikki ihmiset on ikäviä" -skenaarioita. Tykkään tämmöisestä.

Kirjassa edes tekniikka ei hajoa mitenkään fataalisti ja näyttävästi. Insinöörit on rakentaneet laitteet fiksusti ja huolella ja niistä pidetään huolta. Sitten ne vaan toimii, kun taitavat tulevaisuuden ihmiset niitä käyttää. Jännittävää kun koko kirjan ajan on samalla innoissaan siitä, että meininki on niin sympaattista ja pienieleistä ja sitten myös pelkää, että nyttenköhän tämä kapina lähtee käsistä ja sitten suhisevat laserit yössä kirjan loppuun asti. Mutta ei lähtenyt ja asiallisuus voitti, mainiota oli se!

Wanha hyvä aika, kun scifi-kirjoissakaan ei tarttenut vielä tappaa hyperbiljoonaa galaksin asukasta ja siitä huolimatta saatiin aikaan hyvää luettavaa. Verrattuna esimerkiksi Vernon Vingen tai Iain M. Banksin kirjoihin, joissa kokonaiset kulttuurit saa kyytiä ja galaktinen kartta pistetään kokonaan uusiksi. Puuttuu semmoinen ilkeydellä ja isolla mittakaavalla retostelu ja shokeeraaminen. Kirjoitettu viattomampana aikana tai jotain kenties, en tiedä.

Kuten muistaakseni tullut täälläkin todettua, niin olen kirjoja lukiessa vähän pehmo. Tykkään kunnollisista ihmisistä, jotka käyttäytyy fiksusti ja kohtelee toisiaan kivasti. Pitäisi vissiin pitäytyä lähinnä ennen 1980-lukua kirjoitetuissa kirjoissa.

Arthur C. Clarke vaikuttaa varsin mainiolta. Suosittelen myös kaikille muille, jotka on väsyneet siihen että kirjailijat kilpailee kuka saa kirjoitettua inhottavimman pahiksen tai tapettua isoimmalla räjähdyksellä eniten ihmisiä.

Kommentit

  1. Nämä kasari scifi-teokset elävät meikäläiselläkin isoa renesanssia. Antikvaariportaaleista on haettu jo Asimovin Säätiö-sarjaa. Hienoa nähdä että joku muukin jaksaa näitä edelleen lukea.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Arvostele arvostelua tai suosittele tämän perusteella jotain uutta luettavaa!