perjantai 14. toukokuuta 2010

J. M. Coetzee - Pietarin mestari

Nykypäivänä kirjoitettu kirja itsensä Dostojevskin seikkailuista. Ja nyt tulee vahvasti mielipidetason asiaa.

Pietarin mestari kertoo Dostojevskin reissusta Pietariin ihmettelemään poikapuolensa kuolemaa. Iso-D seikkailee velkaisena, kaatumatautisena ja vähän epämiellyttävänä hahmona Pietarin kaduilla ja törmäilee rumiin ja lihallisiin ihmisiin minkä kerkiää. Poliisien ja kapinallisten kanssa väitellään ja vuokraemäntää naidaan surutta. Välillä melkein muistellaan kotiin jäänyttä vaimoa.

Pakko myöntää heti alkuun, että tämän kirjan kohdalla olen nyt täysin puolueellinen. Odotin jostain syystä, että kirja olisi jotenkin vähän kuin Dostojevski kirjoittamassa Dostojevskista. Totuus on kuitenkin, että Pietarin mestari on täysin ilmeistä 1990-luvun raadollisuus -kirjallisuutta. Heti Idiootin perään luettuna ero vain korostui entisestään ja odotukset ja todellisuus eivät kohdanneet niin millään tavalla. Kari Suomalaisen ehkä vähän tökerö "Ravasta ihanteita vai ihanteista rapaa?" -kysymys tuli hyvin vahvasti mieleen. Tämän takia on todella vaikea suhtautua mitenkään reilusti tähän kirjaan. Epäilemättä jotkut asiat mitä kirjassa tekisi mieli haukkua, ovat kirjailijan ihan tarkoituksella sinne laittamia tai valitsemia. Siitä huolimatta, täältä pesee!

Pietarin mestarissa näkyy ero aikalaiskirjallisuuden ja nykypäivänä kirjoitetun kirjan välillä ihan todella räikeästi. Käytännössä nykypäivänä kirjoitettu kirja voi oikeasti olla realistisempi kuvaus menneiden aikojen elämästä. Luultavasti 1800-luvun Venäjällä on kuitenkin harrastettu seksiä ja juteltu roiseja. Ei se silti jotenkin tunnu tekevän oikeutta ajalle, josta sen pitäisi kertoa. Jotenkin kerronnasta on poistettu kaikki mystiikka ja verho. Henkilöiden toimintaa käsitellään melkein behavioristisesti. Kertoja tuntuu listaavan vain havainnoitavaa toimintaa ja jättää selitykset tai arvailun kokonaan pois. Sisäistä elämää käsitellään kuin halpaa makkaraa: kylmästi viipaloiden ja eritellen.

Ehkä periaatteessa samaa henkeä kuin vanhemmassa kirjallisuudessa, mutta rujommin ja jotenkin törkeän suoraan esitettynä. Kirjoittihan Dostojevskikin sisäisestä elämästä lähes pelkästään, mutta siinä jotenkin hienotunteisuus oli aina mukana. Pietarin mestarissa henkilöt vaikuttavat melkein roboteilta, jotka on vain ohjelmoitu kokemaan sekavia tunteita. Niin yksioikoisen tylsiä ihmiset tuntuvat kirjan maailmassa olevan.

Kielestä myös huomaa, että nyt on nykypäivä kyseessä. Lauseet ovat lyhyitä, mutta moniselitteisiä ja mukaan on leivottua kaikkea jännää metaforaa. "Sanoja käännetään kuin prismaa" jne. Kielessä on vähemmän korua, mutta se pakattu kivan postmodernisti täyteen merkityksiä ja piilomerkityksiä. Pakko myöntää, että yksinkertaisesti pidän enemmän sellaisesta ilmaisusta, jossa oikeasti kerrotaan mitä aiotaan. En voi sietää runoutta juuri lainkaan noin muutenkaan, niin tällainen kikkailu tuntuu kirjassa minusta vähän turhalta ja ärsyttävältä.

Sanavalinnat myös jotenkin ontuvat. 1800-lukua tunnutaan tekstissä ja dialogissa haettavan, mutta jotenkin homma ei vain istu. Mietin voiko tässä olla kyse ihan oikeasti vain alkuperäiskielestä. Venäjästä suomennetuissa kirjoissa tuntuu aina olevan joku ihan oma juttunsa. Pietarin mestarista se selvästi puuttuu. Kirja on käännetty englannista ja se tuntuu näkyvän jossain rullaavan poljennon puuttumisessa ja jäykkyydessä venäläisten nimien kanssa. Tiedä sitten suomennetaanko venäjänkieliset kirjat vain eri tavalla kuin englanninkieliset, mutta jotenkin nykypäivä vaan paistaa kielenkin osalta läpi.

Normaalisti paheksun historianelävöittämistä varsin pontevasti. En oikein vain ymmärrä mikä siinä on mielenkiintoista. Tämän kirjan kohdalla tuo nykypäiväisyys vaan silti häiritsi minua koko lukemisen ajan. Hyväntahtoinen lukija varmaan olettaisi, että kirja on täysin tarkoituksella juuri sellainen kuin se on. Kertoo jostain eksyneen miehen rimpuilusta yleisesti ja vain sattumalta on sijoitettu tapahtumaan menneisyyden Pietarissa. Mutta minusta jos kirjailija kirjoittaa Dostojevskista, niin silloin jo ihan joku säädyllisyys vaatisi kohtelemaan melko kunnioittavasti lähdemateriaaliaan. Voi tosin olla taas ihan puhtaasti täysin harkittu tyylikeino rikkoa odotuksia vastaan ja kirjoittaa arki-ikävää ja rääntäytteistä tekstiä kirjailijasta, joka itse kirjoitti ylevistä sieluista ja arvokkaista ihmisistä.

En minä siitä valinnasta silti tykkää.

Vaikea sanoa tästä kirjasta nyt mitään lopullista. Jotenkin se oli itselle jopa sen verran vastenmielinen, että en tiedä osasiko sen hienouksia huomata tai ainakaan arvostaa.

Etelä-Afrikkalaiset kirjoittaa aina vaan niin masentavia kirjoja. Ehkä niillä on syytä. Liian paljon nykyaikaista suorasanaisuutta ja aparthaidia, liian vähän menneiden vuosisatojen romantiikkaa.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Arvostele arvostelua tai suosittele tämän perusteella jotain uutta luettavaa!