perjantai 16. syyskuuta 2011

Ray Bradbury - Fahrenheit 451

Kirja kirjojen polttamisesta ja tyhmästä tulevaisuudesta. Ray Bradbury esittelee dystooppisen vision. Pitäisikö tässä alkaa vähitellen huolestua, kun järjestäen menneisyydessä kirjoitetut yhteiskuntakriittiset kuvaukset dystopioista tuntuvat olevan niin nykypäivää monen asian suhteen?


Fahrenheit 451 kertoo yhteiskunnasta, jossa Selviytyjistä ja Big Brotherista alkanut kehityskulku on saapunut päätepisteeseensä. Kaikesta on tehty mahdollisimman halpaa, helppoa ja huoletonta, nniin että että kansalaisten ei tarvitse miettiä enää mitään. Ihmiset viettävät aikaansa katselemalla telkkareita (useita yhtä aikaa), kuuntelemalla jatkuvasti radiota tai hurjastelemalla täysin päättömästi ympäriinsä yksityisautoillaan. Ohessa he voivat yllättäen jokseenkin pahoin, tappaen joko toisiaan tai itsensä.

Kirjan päähenkilö Guy Montag on miehekäs palomies, joka polttaa työkseen kirjoja. Palomiehet eivät enää sammuta tulipaloja, koska kaikki talot ovat tulenkestäviä. Sen sijaan he polttavat kirjoja, koska kirjat on ihan tyhmiä. Kirjoissa kiteytyy kaikki se hankaluus ja monitulkintaisuus ja oudot ajatukset, joille koko tulevaisuuden yhteiskunta on allerginen. Jännittävästi palomiehet eivät kuitenkaan vaikuta pääosin olevan mitenkään täysin hirvittävän kylmäveristä tai surutta valtiollista terroria harrastavaa sakkia.

Muutenkin Fahrenheitin dystopiassa yhteiskunta vaikuttaa yllättävän säädylliseltä, verrattuna esim. Orwellin 1984:n valvovaan Isoveljeen. Kyllähän sitä jatkuva sotatila on päällä, imperialismi ilmeisesti kukoistaa ja kirjojen omistamisesta joutuu vankilaan, mutta kansalaisia ei selvästikään mitenkään kauhean aktiivisesti alisteta tai valvota. Kansalaiset hoitavat sen puolen lähinnä ihan itse. Palomiehet menevät paikalle lähinnä ilmiantojen perusteella ja kuten palomiesten kapteeni Beauty kertoo, ei palomiehiä alkuaikoina edes tarvittu: ihmiset polttivat omat kirjansa ihan itse, kenenkään pakottamatta tai kehoittamatta.

Fahrenheit 451 eroaa muutenkin selvästi useista muista vanhemmista scifi-kirjoista ja dystopia-kuvauksista. Selvästi kunnianhimoisemman taiteellista ilmaisua suosii Bradbury. Fiiliksiä ja Montagin sisäistä myllerrystä kuvaillaan reippaasti impressionistisemmalla otteella, kuin kuivakkaassa retro-scifissä yleensä on tuntunut olevan tapana. En ollut yhtään osannut varautua tällaiseen taidepläjäykseen etukäteen ja yllätyin kyllä mukavasti. Yhteiskuntakritiikin lisäksi tässä tuntui kirjallisestikin olevan potkua.

Fahrenheit 451 oli varsin mukava tuttavuus. Otin sen hyllystä lähinnä sellaisella "No hoidetaas nyt tämäkin pois alta." -asenteella, mutta luinkin sitten loppuun lähes yhdeltä istumalta. Varsin ajankohtaista ja jotenkin realistisen asiallisella linjalla pysyvää dystopia-kuvausta. Ei mitään "sinappia kahviin" -tyylisen PAHUUDEN alleviivaamista. Pelkästään yksi ihan mahdollinen näkemys siitä mihin länsimainen yhteiskunta voi hyvin pahimmillaan päätyä, jos Big Brotheria tuotetaan vielä kauhean monta kautta lisää.

Lisäksi kirjana ja tekstinä mukavaa luettavaa. Sopivasti tekstinkin tasolla näkyy päähenkilön hämmennys, mutta visiointi ei kuitenkaan lähde missään vaiheessa täysin hallinnasta tai romahda itsetarkoitukselliseen esoteeriseen taiteiluun. Hyvin tasapainoiltu, Bradbury!

Eikun lukulistaan vaan tämäkin. Lyhyt, ytimekäs ja ajankohtainen pläjäys. Erityiskiitos hienoista mekaanisista koirista!

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Arvostele arvostelua tai suosittele tämän perusteella jotain uutta luettavaa!