sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Bret Easton Ellis - American Psycho

I have to return some videotapes.

Bret Easton Elliksen pahamaineinen ja kohua herättänyt American Psycho nyt lopulta luettuna. Yritin lukea tätä joskus neljä-viisi vuotta sitten, mutta silloin tuskastuin varsin nopeasti. Loputtomat vaatelistat ja tavaroiden hintojen mainitseminen ei jotenkin sytyttänyt. Ajattelin, että tämä varmasti toimii filmattuna paljon paremmin. Filmin sain katsottua tässä vähän aikaa sitten ja se oli ihan viihdyttävä. Jotenkin hämmentävän ysäri, vaikka 2000-luvun puolella olikin näköjään tehty. Selvästi kuitenkin jotenkin elokuvantekemisen vanhaa koulukuntaa, verrattuna esim. samoihin aikoihin ilmestyneeseen Fight Clubiin.

Nyt innostuin kuitenkin kokeilemaan kirjankin uudestaan, koska lähes kaikki monta vuotta sitten luetut tai kokeillut kirjat ansaitsevat uudelleenyrityksen jossain vaiheessa. Jotkut kirjat ovat huonontuneet vuosien saatossa, toiset taas selvästi parantuneet. American Psycho on selvästi jälkimmäistä kastia.

American Psycho kertoo Patrick Batemanista, arkkityyppisestä Wall Street -jupista, joka käy solariumissa, bodaa ja keskittyy elämässään lähinnä käymään kalliilla lounailla muiden juppikaveriensa kanssa. Lisäksi hän on yleisesti aivan täysi umpikaheli, joka kiduttaa ja tappaa kirjan aikana kymmeniä ihmisiä varsin graafisesti.

Hämmentävää kamaa on tämä kirja. Sopivassa suhteessa huvittavaa hölmöilyä ja toisaalta karua kuvausta Batemanin hiljaksiin yhä hatarammaksi käyvästä otteesta todellisuudesta. Kirjan loppupuolella Batemanin maailma ja kirjan kerronta on jo täysin sirpaloitunutta ja arvaamatonta rimpuilua, jossa Batemanin lukijalle suunnatut monologit hyvästä popmusiikista, holtittoman hauskat puhelinneuvottelusekoilut ja käsittämättömän raa'at ja groteskit kuvaukset Batemanin tekemistä murhista seuraavat toisiaan.

American Psycho on varsin dekonstruktiivinen kokemus. Lukijalla ei jää varmuutta juuri mistään, kun kertojana toimiva Bateman on selvästi niin sekaisin, ettei hänen kerrontaansa ole mitään luottamista.

Hauskana yksityiskohtana tai kirjailijan kommenttina juppimaailmasta on se, kuinka hävettävän sovinnainen maku esimerkiksi klassisen musiikin suhteen Batemanilla ja muilla jupeilla tuntuu olevan. Vivaldia kuunnellaan aistikkaan tyylikkäänä ja muutenkin sivistyksen esittäminen tuntuu olevan paljon tärkeämpää, kuin aito ymmärrys aiheesta. Ravintoloissa käydään puhtaasti kooliuden perusteella ja mielipiteet ruuasta muuttuvat, kun ilmenee, että Donald Trump oli kehunut jotain Batemanin juuri äsken haukkumaa annosta. Batemanin pitkät monologit hienoista pop-levyistäkin alkavat tuntua enemmän ulko-opetelluilta fraaseilta, kuin miltään aidolta fiilistelyltä.

Hieno kirja kyllä kaiken kaikkiaan. Raakaa kamaa todella monella tapaa, eikä pelkästään Batemanin ehkä toteuttamien, mutta ainakin kuvailemien kidutuskohtausten puolesta. Kertojana Bateman on surkea hahmo, jota ei oikein voi olla lopulta säälimättä. Lisäksi harvoin tuntuu kirjan tyyli ja rakenne palvelevan näin hyvin aihetta. Usein tällainen rikottu ja sekava kerronta jää jotenkin vain häiritseväksi kikkailuksi, mutta nyt tyyli tuntuu palvelevan selvästi Batemanin hajoavan maailman kuvaamista. Kokonaistaideteos, sano.

Hyvää kamaa. Suosittelen vahvasti, mutta varauksella. Ei heikkohermoisille.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Arvostele arvostelua tai suosittele tämän perusteella jotain uutta luettavaa!