sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Kurt Vonnegut - Breakfast of Champions

Mestarien aamiainen, eli martini. Kurt Vonnegut päätti tyhjentää viisikymppisenä päänsä kaikesta menneestä ja Breakfast of Champions oli lopputulos.

Breakfast of Championsissa Vonnegutin kyynisyys valuu jotenkin täysin yli. Huumoria on mukana vaikka kuinka, mutta meininki on silti jotenkin yllättävän peruslohdutonta. Kirja on jollain tavalla fatalistisempi ja tapahtumat vähemmän etäännytetty maagisen realismin tai äärettömän epätodennäköisyyden taakse, kuten monessa muussa Vonnegutin kirjassa.

Vonnegut laittaa myös itsensä tulilinjalle kirjassa. Hän on kirjailijana ja kertojana mukana tarinassa, katsomassa miten hänen henkilöhahmonsa seikkailevat ja jakamassa kosmista vapautusta heille. Kirjaan onkin kerätty Vonnegutin aiemmista ja myöhemmistäkin kirjoista melkoinen kasa sivu- ja päähahmoja, jotka featuroivat isommissa ja pienemmissä rooleissa mukana. Esimerkkeinä minimalistinen taiteilija Rabo Karabekian Siniparrasta ja Eliot Rosewater God Bless You, Mr. Rosewaterista.

Kirja seuraa parin miehen seikkailuja. Aina yhtä huippu Kilgore Trout pääsee esiin ihan erikseen Breakfast of Championsissa ja mukana onkin iso nippu hänen novelli-ideoitaan. Dwayne Hoover taas on autokauppias, joka tulee näyttävällä tavalla hulluksi. Lopulta kun miehet onnistuvat kohtaamaan, Troutin omituiset ideat potkaisevat Dwayne Hooverin täysin laidan ylitse. Seurauksena on koko kirjan lupailtu amok-juoksu, jossa Dwayne pistää porukkaa lasarettiin.

Verrattuna juuri aiemmin luettuun American Psychoon, Dwayne Hooverin hulluksituleminen on perinteisempi ja karikatyyrisempi tapaus hulluksitulemisesta kirjassa. Katukiveys pomppii jalkojen alla ja lukija pidetään jatkuvasti kärryillä, mikä on totta ja mikä ei. Vaikka Vonnegutin näkemyksen mukaan maailmakaan ei niin kovin tervejärkinen paikka ole, niin American Psychoon verrattuna Breakfast of Championsin maailma on silti koherentimpi ja inhimillisempi kokonaisuus. Vonnegutin maailmassa ihmiset vielä välittävät jostain, vaikka itsekkäitä ja yleisesti ikäviä olisivatkin. Inhimillisyys on mukana, vaikka se ei aina pääsekään paistamaan tylsän maailman läpi. American Psychossa viesti on enemmän, että inhimillisyys on jo korvattu kokonaan muovilla.

Kirjojen kirjoittamisen välissä on alle 20 vuotta. Kyynisyyskin on tullut kyynisemmäksi, kaikki kehittyy!

Breakfast of Champions vaikuttaa selvästi olevan jotenkin erikseen kunnianhimoinen tai erityinen teos Vonnegutilta. Hän itsekin kertoo, että tarkoituksena oli kirjoittaa kirja, johon tyhjentää kaikki painolasti, hakea jotain katharsista ja jatkaa sitten elämäänsä ja kirjoittamista uudelta pohjalta. Jotenkin hengästyttävä tunnelma kirjasta kyllä jää. Tähän on ladattu todella paljon materiaalia. Näennäisesti meininki on perinteisen mustaa ja sukkelaa, mutta tätä kirjaa on paljon vaikeampi ottaa samalla tavalla kevyesti, kuin useita muita Vonnegutin kirjoja. Johtuuko sitten vähemmästä etäännyttämisestä vai jotenkin salakavalasti vakavammasta meiningistä, en ole varma.

Seuraavaksi pitää selvästi lukea jotain oikeasti kevyttä ja naiivin mukavaa. Breakfast of Championsissa on paljon Kilgore Trouttia ja hauskoja novelleitaan, mutta asia olikin yleisesti paljon raskaampaa, kuin mitä muisti tai oli aiemmalla lukemiskerralla tajunnut. Semmoista tällä kertaa!

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Arvostele arvostelua tai suosittele tämän perusteella jotain uutta luettavaa!